Mikä on turvaa hakevan neurobiologiamme hinta?
Turvaa hakevan neurobiologiamme hinta vääristynyt kokemus todellisuudesta. Tähän liittyy suuri ironia. Pitääkseen kehon turvassa vaaralta, neurobiologiamme on voimakkaasti taipuvainen otaksumaan erilaiset asiat ja tilanteet uhkana. Tämä puolestaan tuottaa jatkuvaa turvattomuuden tunnetta. Näin oletetun fyysisen turvan hinnaksi tulee neurologinen turvattomuuden tunne. Tämä tunne tuo meille jatkuvaa hämmennystä ja kärsimystä.
Esimerkiksi, on hyvin paljon harvinaisempaa luulla käärmettä kepiksi, kuin luulla keppiä käärmeeksi. Me olemme jumissa ennusteessa, ja vapaudumme sen tuottamasta jännityksestä vasta kun se todistetaan vääräksi. Mantelitumake (amygdala), tuo mantelinmuotoinen aivojemme osa, tekee havainnoistamme voimakkaasti negatiivisuuteen taipuvaisia, koska väärä positiivinen ennuste (luulla keppi käärmeeksi) on halpa, mutta väärä negatiivinen ennuste (luulla käärmettä kepiksi) voi olla aidosti vaarallinen. Tämä negatiivisuuteen taipuvaisuus on sisäänrakennettu hermostilliseen arkkitehtuuriimme.
Tästä syystä, loukkaukset muistaa paremmin kun kehut. Tästä syystä, muistamme sen yhden asian joka meni vikaan lomalla, ennemmin kuin kymmenen hyvää asiaa samalta lomalta. Tästä samasta syystä, uutiset on pääasiallisesti huonoja. Jos uutiset eivät tuottaisi jännitystä, emme olisi kiinnostuneita seuraamaan niitä. Mantelitumakkeemme on nälkäinen uhalle ja se priorisoi uhkan kaiken muun yli.
Vaikka tällainen taipuvaisuus on ollut välttämätöntä muinaisina aikoina, se on nykymaailmaan sopeutumaton. Me olemme jatkuvasti erilaisten uhkan symbolien piirittämänä. Uutiset, some-postaukset, ja määrä-ajat laukaisee selviytymispiirimme, mutta eivät pidä sisällään mitään varsinaista välitöntä uhkaa.
Me elämmän "supernormaalissa" virikeympäristössä.
Kuten koiperhonen lentää kynttilän liekkiin koska sen navigointijärjestelmä on hämmentynyt sille epämääräisestä valosta, samoin me lennämme ahdistukseen, koska ennustimemme on hämmentynyt meille epämääräisistä digitaalisen aikakauden signaaleista. Mantelitumake ei pysty erottamaan välitöntä petoeläimen uhkaa kuvitellusta sosiaalisesta häpeästä. Se käsittelee ne molemmat "vaarana" ja mobilisoi saman määrän metabolisia resursseja. Tämän seurauksena, meillä on väestö, joka on kroonisesti stressaantunut, metabolisesti tyhjentynyt, ja rakenteellisesti ahdistunut.
Mantelitumakkeen ymmärtäminen ennustamismallina avaa meille tien ulos tästä ansasta. Se kertoo meille, että voimme uudelleen kouluttaa tämän meitä ohjaavan, nykyaikaan sopeutumattoman systeemin. Me voimme päivittää mallin ja näin uudelleenjärjestellä piirejämme. Voimme opettaa mantelitumakkeelle, että tekstiviesti ei ole tiikeri. Voimme opettaa sille, että hetkellinen sosiaalinen hankaluus ei ole evolutiivinen kuolemantuomio. Voimme näin ottaa takaisin kaiken sen energian joka nyt hukkuu haamupuolustuksiin. Voimme näin käytää tuon saman energian luomiseen ja yhteyteen.
Tämä on uuden aivotieteen lupaus: siinä ei ole kyse vain aivojen kartoituksesta, vaan sen kanssa ystäväksi tulemisesta ja sitä kautta maailman ja sen ihmisten kanssa ystäväksi tulemisesta.
